Teknologian oppimiskäytöstä keskusteltaessa törmää aina välillä tilanteisiin, joissa ei eroteta metsää puilta. Tämä tuli mieleen, kun eräällä Teemu Leinosen luennolla keskusteltiin siitä, miten oppilas voi jakaa oman mobiililaitteensa näytön luokan valkotaululle/tykille.
Aihe herätti joissakin kuulijoissa pelkoja, että entä jos joku heittää kiusaamismielessä koko luokan nähtäväksi vaikka salaa otetun kuvan toisesta oppilaasta.
Mieleeni muistui useita vuosia sitten näkemäni koulukiusaamista käsittelevä tv-ohjelma, jossa lapsena koulukiusattu mies kertoi, miten kiusaaja oli ennen koulupäivän alkua piirtänyt luokan liitutaululle pilakuvan hänen alkoholi-ongelmaisesta isästään. Tällaisen tapauksen kohdalla tuskin kenellekään tulisi mieleen vaatia, että liitutaulut pitäisi poistaa luokista tai liidut laittaa lukittuun kaappiin, josta opettajan pitäisi ne ennen tunnin alkua käydä hakemassa tms. Kaikille olisi selvää, että vaikka tällaisiin varotoimenpiteisiin voitaisiinkin ryhtyä, todellinen ongelma on muualla.
Samoin teknologian oppimiskäytön kohdalla pitäisi keskittyä pelisääntöjen sopimiseen ja selväksi tekemiseen, nuorten oppilaiden ihmisyyteen kasvattamiseen jne. Teknologia on osa sitä maailmaa, jossa elämme, joten lienee paikallaan, että sitä opetetaan käyttämään rakentavasti (vaikka väärinkäytön mahdollisuuttakaan ei voida täysin sulkea pois). Tarjoammeko edes mahdollisuuksia aitoon keskusteluun rajoista, pelisäännöistä, perusteluista, jos kaikki on rajattu mahdollisimman tarkasti etukäteen pois? Usein vaikuttaakin siltä, että teknologia on sopiva syntipukki, johon voidaan näppärästi "ulkoistaa" paljon laajemmalta pohjalta kumpuavat ongelmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti